Reggio Emilia rohkaisee leikkiin Kajaanissa

Reggiolaiset päivähoidon ihmiset alkoivat siirtää 1960-luvulta lähtien toimintaansa enemmän kaikkien näkyviin hälventääkseen ihmisten epäluuloja. Alettiin retkeillä paljon kaupungilla ja vierailijoille annettiin avoimet ovet. Lapset pääsivät tutustumaan lähialueen luontoon ja maatiloihin, kuten talleihin, eläimiin, työtapoihin, viljelyksiin ja koneisiin. Näin toimien lapsilla oli myös mahdollisuus olla kaikin aistein vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa. (Liimola & Voutilainen 1993, 13–14)

Reggio Emilian -kasvatusmenetelmä ei ole valmis metodi eikä pedagogiikka vaan Malaguzzi halusi sen olevan tutkiva, innostuva ja ihmettelevä asenne elämään, jossa ei ole valmiita kaavoja eikä tiukkaa tulosten mittaamista. Kasvattajia sen sijaan innostetaan etsimään luovaa ja tutkivaa asennetta itsestään. (Wallin 2000, 6)

Malaguzzin mukaan ihmisellä on myötäsyntyinen kyky olla vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Vuorovaikutus toisten kanssa on tärkeää, sillä se avaa väylän ajattelulle. Tieto syntyy ihmisten kohdatessa, kun erilaiset näkökulmat ja käsitykset asetetaan vastakkain. Jatkuva dialogi vie kehitystä eteenpäin. (Wallin 2000)

Aikuisen tehtävänä on kuunnella lasta, luottaa lapsen kykyihin, innostaa lapsia havaintojen tekoon, auttaa lasta kysymyksillä eteenpäin, kannustaa lasta kokeilemaan kanssaan uusia tekniikoita ja sen jälkeen antaa myös aikaa näiden taitojen kehittelemiseen ja syventämiseen. Aikuinen järjestää ulkoiset edellytykset projektien toteuttamiselle, jotta lapset pystyisivät kokeilemaan teorioitaan käytännössä. Aikuinen voi luoda keskustelulle ja tutkimiselle otollisen ilmapiirin sekä suunnitella erilaisia lähestymistapoja aiheeseen, mutta etenemisen määräävät lapset itse. (Liimola & Voutilainen 1993, 39–43)

Päiväkoteja suunniteltaessa on painotettu sitä, miten tärkeänä on pidetty ympäristön vaikutusta kasvatustapahtumalle. Liimolan & Voutilaisen (1993) mukaan keskellä taloa sijaitsee usein avara halli, jonne voidaan yhteisesti kokoontua, kuten torille kokoonnutaan ostoksille ja tapaamaan ihmisiä. Lapsilla on käytössään runsaasti leikki- ja työskentelytilaa, joka houkuttelee monipuoliseen toimintaan. Päiväkodeissa on myös valoisa ateljee kuvallista ilmaisua varten. Näistä on myöhemmin muodostunut lapsille myös työpajoja ja tutkimuspaikkoja. Wc tai pesuhuone antaa myös hyvät mahdollisuudet vesileikeille ja kokeille. Omaa pihaa ja luontoa käytetään usein ”ateljeena”, jossa voi tehdä havaintoja ja dokumentoida nähtyä piirroksin, maalauksin ja valokuvin. Dokumentoinnin vuoksi otetaan paljon valokuvia, ja siksi useimpiin taloihin on rakennettu pimiö.

Sisustuksellisina ratkaisuina käytetään paljon ikkunoita, läpinäkyviä seiniä ja peilejä. Ikkunat lisäävät avoimuuden ilmapiiriä sekä tuovat valoa sisälle. Peilit houkuttelevat lasta tutkimaan itseään ja auttavat näin oman kehon hahmotuksessa ja sitä kautta minäkuvan hahmottamisessa. Reggiolaisissa päiväkodeissa suositaan toimintaan houkuttelevia avohyllyjä. Vanhemmat ovat rakentaneet lapsille roolileikkejä varten kaarin ja kehikoin erotettuja pukeutumissuojia, joissa voi rauhassa pukea ja kokeilla erilaisia roolivaatteita. Lasten työt laitetaan esille, jotta lapset näkevät, että heidän tekemisiään pidetään arvossa. Samalla vanhemmat ja muut vierailijat saavat tietoa meneillään olevista projekteista. (Liimola & Voutilainen 1993, 16–27)

Liimola A. & Voutilainen L., 1993. Lintupuistojen lapset. Reggio Emilian pedagogisesta ohjelmasta. Jyväskylä: Gummerus.

Wallin, K., 2000. Reggio Emilia ja lapsen sata kieltä. Helsinki: LK-kirjat.

AIHEESTA LISÄÄ:

http://www.reggio-emilia.net/